Lauantaina päiväreissukohteeksi valikoitui jo toistamiseen Englannin länsinaapuri Wales. Viime syyskuussa vietin pari päivää maan pohjoisosassa, ja ihastuin ikihyviksi rauniolinnoihin, pieniin kalastajakyliin, siellä sun täällä laiduntaviin lampaisiin ja villin vehreään luontoon. Nyt matka suuntautui etelään, pääkaupunki Cardiffiin. Kyseessä oli talvilomilta palailevan Sea Oxfordin järjestämä tour, jollaisia au pair -urani ensimmäiset reissut olivat, mikä aiheuttikin mukavat nostalgian tuulahdukset. Aika paljon on koettu tässä välissä, vaan vielä riittää nähtävää!
Ennen Cardiffia vierailtiin kuitenkin aivan Walesin ja Englannin rajan tuntumassa sijaitsevilla Tintern Abbeyn raunioilla. Tää keskiajalla rakennettu munkkiluostari on Walesin parhaiten säilynyt syrjäisen sijaintinsa takia, mikä esti aikalaisia varastamasta kiveä omiin rakennustarpeisiinsa. Kattoahan siinä ei enää ole, mutta sen puuttuminen luo aivan uskomattoman valaistuksen tuonne sisälle, jos vaan sää suosii. Ja meitähän se suosi, eli saatiin nauttia keväisistä auringonsäteistä ja pylväsrakenteiden välistä pilkottavasta kirkkaan sinisestä taivaasta!
Bussissa joku italialaispoika uskaltautui kysymään multa, mitä oppaan antamassa infolappusessa ollut lyhenne tarkotti, ja sitä avattuani tyyppi jäi vielä viereen istumaan. Jutskailtiin vähän kokemuksistamme Briteistä sekä Suomen ja Italian koulutusjärjestelmistä. Suomen ilmainen opetus aiheutti tuttuun tapaan paljon ihmetystä ja ihastusta. Meidän takana ja edessä istui amerikkalaisia, jotka oli varmaan osasyy siihen, miksi kuulostelin tavallista enemmän omaakin aksenttia. Tänne tullessani mun englanti oli vielä aika neutraalia pienillä brittiaksentin vivahteilla kiitos lukuisten brittisarjojen ja -youtubereiden, mutta nyt voin ilokseni todeta, että on se paikallisten aksentti täällä vietettyjen kuukausien aikana alkanut tarttumaan! Kun vaan sais vielä roimasti lisää rohkeutta tuohon puhumiseen, niin sitten ois #lifegoalsachieved.
Suomen ja Italian väliset erot ei suinkaan rajoittuneet koulunkäyntiin, vaan perillä Cardiffissa sain konkreettisen muistutuksen siitä, miten erilaisia näiden kahden maan kansalaiset voi olla. Tää poika oli liikkeellä itsekseen ihan niin kuin minäkin, mutta toisin kuin minä, se ois selvästi viihtynyt reissussa paremmin jonkun kanssa. Tunnin yhtäjaksoisen small talkkauksen jälkeen olisin mieluusti viettänyt vähän aikaa ihan vaan itseni seurassa, mutta kun tää poika sitten ehdotti, että lähdettäisiin kiertelemään nähtävyyksiä yhdessä, en kohteliaisuuttani tietenkään voinut kieltäytyä...
Lopulta tyyppi jaksoi roikkua perässä vaan puolisen tuntia. Kyllästyi varmaan mun jatkuviin photo stoppeihin, vaikka sanoikin syykseen nälän. Itse yritän aina tutkimusmatkoillani minimoida ruokaan käyttämäni rahat, minkä takia otan reissuille eväät kotoa, joten tässä vaiheessa jouduttiin sitten "valitettavasti" eroamaan. Toivotin hyvät päivänjatkot ja huokaisin salaa helpotuksesta, vaikka vähän harmitti, kun kun olin taas tällainen epäsosiaalisuuden ruumiillistuma, mutta minkäs teet.
Cardiff oli joka tapauksessa yllättävän kiva suurkaupungiksi! Oon lukenut jonkun verran juttuja Cardiffista muiden au pairien blogeista, ja lähes poikkeuksetta kaikki kirjoitukset on olleet vähän pettyneen oloisia. Tästä syystä munkaan odotukset ei paikan suhteen olleet mitenkään erityisen korkealla, ja se pääsi yllättämään positiivisesti. Modernien rakennelmien lisäksi löytyi myös enemmän omaa silmää miellyttävää koristeellista arkkitehtuuria, linna, kaupungin läpi virtaava joki ja paljon sieviä viheralueita. Puistoista suosikkini oli ehkä heti Cardiff Castlen takana sijainnut Bute Park, joka oli samalla myös arboretum. Eksoottisten kasvien lisäksi sieltä löytyi veikeitä puisia eläinveistoksia.
Puistojen lisäksi ehdin aloittaa National Museumin kiertelyä. Siellä olisi ollut muun muassa Van Goghin, Monetin ja Renoirin maalauksia, mutta museon pohjapiirros oli mulle sen verran vaikeasti hahmotettava, etten ehtinyt löytää niitä ennen kuin piti palata bussille. Pitempäänkin kuin 2,5 tuntia olisin siis Cardiffissa voinut viettää. Reilu parin tunnin kotimatka sen sijaan tuntui ihan tarpeeksi pitkältä, kun uusi italialainen ystäväni ei ollut aiemmasta lannistunut, vaan viritteli taas keskustelua... Kotona kiitin sadannen kerran ylempää tahoa suomalaisesta host-perheestäni, jonka kanssa ei tarvitse olla koko ajan äänessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti